Sivut

4. tammikuuta 2019

Muutama sana rakkaudesta

Oli vuosi 2012, jossain päin Suomea. Istuimme pitkän pöydän ääressä, noin viidentoista henkilön kesken ravintolassa, jossa oli hämärä valaistus. Seurueeseen kuului ystäviä, tuttuja ja hetkeä aiemmin tavattuja henkilöitä. Olimme juuri saaneet eteemme pääruoat, kun keskustelun teemaksi tuli rakkaus ja rakastuminen.

"En ole varma, olenko koskaan ollut rakastunut", minua ja ystävääni vastapäätä istunut nuori mies tokaisi.

"Mitenkä niin et ole varma?" ystäväni kysyi. "Rakastumista voi verrata orgasmiin. Jos et ole varma, oletko koskaan saanut orgasmia, et ole sitä saanut. Sen kyllä tietää, kun sellaisen kokee. Sama juttu rakastumisen suhteen", ystäväni jatkoi.

Nuori mies meni hämilleen. En muista kuinka keskustelu jatkui tuosta, mutta vertauskuva jäi ikuisesti mieleeni.

Suomessa on viime aikoina puhuttu paljon syntyvyydestä. Siitä, kuinka tähän maahan syntyy vuosi vuodelta vähemmän lapsia - onhan syntyvyys jatkanut laskuaan jo seitsemän vuotta putkeen. Kun Antti Rinne kehoitti toissa vuonna kansaa ryhtymään synnytystalkoisiin, naiset alkoivat julistamaan kohturauhaa. Vaikka jokaisella naisella on täysi oikeus päättää omasta lisääntymisestään, meidän olisi tärkeää tarkastella syntyvyyden vaikutuksia kansantaloudellisesta näkökulmasta (ilman, että keskustelu menee pakkosynnyttämisestä puhumiseen).

Silti syntyvyyskeskustelusta jää tärkeä osa keskustelematta - kaikki tietävät, että lisääntymiseen tarvitsee naisen ja miehen. Mutta miten voimme puhua lisääntymisestä, jos emme ensin ole puhuneet suomalaisten pariutumisesta?

Noin kaksi kolmasosaa täysi-ikäisistä suomalaisista ovat parisuhteessa. Sinkkuihmisistä puolet haluaisi itselleen parisuhteen. Sinkkumiehiä on eniten nuorissa, kun taas sinkkunaisten osuus painottuu iäkkäisiin. Jos mietitään lastenhankintaa, naisilla tulee väkisinkin ikä jossain vaiheessa vastaan, vaikka lapsia haluaisikin. Miehillä lapsettomuus liittyy useimmiten siihen, ettei kumppania löydy. Tilastollisesti parisuhteen ulkopuolelle jää useammin korkeasti koulutettu nainen ja kouluttautumaton mies. Nämä taas ovat ryhmiä, joiden tiet eivät kohtaa tosielämässä - ainakaan niin, että kohtaamisista kehittyisi mitään, mitä edes etäisesti voisi kutsua rakkaudeksi.

Ihmisillä on luonnollinen tarve haluta parisuhdetta, läheisyyttä ja kumppanuutta - sisältyi siihen lapsia tai ei. Nykyajan deittailumaailmassa on kuitenkin vaikea erottua edukseen, varsinkin kun treffipalstojen ja Tinderin kautta arviointi perustuu lähes poikkeuksetta ihmisen ulkoiseen olemukseen. Kirjoitat itsestäsi mukahauskan kuvauksen, johon joku uskoo - tai sitten ei. Toki virtuaalimaailman ulkopuolellakin ensiarvioinnit toisesta tehdään ulkonäön perusteella, mutta todellisessa maailmassa kahden ihmisen väliseen kanssakäymiseen ja mahdolliseen lopputulokseen on paljon enemmän vaikutusmahdollisuuksia (niin hyvällä, kuin pahalla). Vilkaisut, elekieli, huumori. Keskinäinen kemia ja se selittämätön tunne vatsanpohjassa, kun katseet kohtaavat sekunnin pidempään, kuin alunperin oli tarkoitus.

Rakastuessa onnellisuushormoni oksitosiinin määrä elimistössä lisääntyy, kuten myös adrenaliinin ja stressihormoni kortisolin. Sydämentykytyksiä, toivoa, ruokahaluttomuutta ja unettomuutta. Rakastuminen on yksi maailman ihanimmista ja pelottavimmista tunteista. Kuinka ihminen voikaan samaan aikaan olla niin onnellinen, mutta silti maailman epävarmin.

Parisuhdemarkkinoilla ihmisten vaatimukset ovat koventuneet. Ne asiat, mitkä ovat joskus tehneet ihmiset onnellisiksi, eivät enää ole riittäviä. Ulkonäkövaatimusten lisäksi monen muunkin asian pitää näyttää hyvältä; koulutushistorian, ansioluettelon, työpaikan. Oikeanlaiset harrastukset, joita ei kuitenkaan saa olla liikaa. Mukava perhe ja kaverit. Kotityöt tehdään puoliksi, oli kumppani töissä 8 tai 16 tuntia päivässä.

Haluammeko elää nuoruutta loputtomiin vai pelkäämmekö me vain sitoutumista? Vai olemmeko nostaneet kriteerimme liian korkealle, jolloin väärin täytetty tiskikone voi niin sanotusti olla se viimeinen niitti? Odotammeko aivan liikaa parisuhteilta? Onko kukaan tarpeeksi hyvä juuri sinulle?

Sinkkuelämää ja lapsettomuutta ihannodaan nykyään paljon. Puhutaan vapaudesta, päätäntävallasta, itsenäisyydestä. Matkustelusta, juhlimisesta ja pitkistä aamuista. Kuinka yli kolmekymppiset eivät vieläkään ole valmiita asettumaan aloilleen, parisuhteesta tai perheen perustamisesta puhumattakaan. Koskaan ei ole oikea aika, mahdollinen työllistyminen rajoittuu pätkäduuneihin ja opiskelualoja vaihdetaan, kun ei vieläkään tiedetään mikä minusta tulee isona. Elämä ja tulevaisuus tuntuvat olevan nuorille liian epävarmoja. Toisinaan parisuhteisiin ja vakiintumiseen liitetään liikaa negatiivisia mielikuvia ja tuntemuksia - ehkä myös kokemuksestakin.

Ihmisten odotukset, toiveet ja vaatimukset eivät tunnu kohtaavan. Turhia lupauksia, ehkäpä suuria kuvitelmia. Parisuhteista tulee valtataisteluja. Käydään vaihtokauppaa omista menoista ja unohdetaan, että jokaisella tulisi olla parisuhteen lisäksi oma elämä, jota elää. Kenenkään henkilökohtaisen onnellisuuden ei myöskään tulisi olla riippuvainen siitä, tekeekö kumppani hänet onnelliseksi.

Haemme tasa-arvoista parisuhdetta, vaikka todellisuudessa tasa-arvoisen parisuhteen ei tarvitse tarkoittaa sitä, että molemmat vievät roskia yhtä paljon tai imuroivat yhtä usein. Parisuhteen toinen osapuoli voi tehdä paljon enemmän, ilman että toinen ei edes tajuaa asiaa. Mielestäni tasa-arvoinen parisuhde on sitä, että suhteen molemmat osapuolet osallistuvat arkeen yhtä paljon. Tapoja sen sijaan on yhtä paljon, kuin pariskuntiakin. Jos toinen osapuoli tekee pidempää päivää töissä, toisella osapuolella on yleensä luonnollisesti enemmän aikaa tehdä kotitöitä. Se kumpi tienaa enemmän, osallistuu yhteisiin kuluihin prosentuaalisesti enemmän. Yhteiseen arkeen osallistuminen voi siis tarkoittaa myös sitä, että toinen yksinkertaisesti tuo enemmän rahaa talouteen.

Ihmisillä olisi myös opettelua sen suhteen, että erilainen tapa toimia on tosiaan erilainen, eikä automaattisesti väärä. Jokaisen oma suhtautuminen arkeen, kotitöihin, omiin ja toisen menoihin, seksiin ja läheisyyteen vaihtelee sen mukaan, mitä pitää milloinkin tärkeänä. Se onkin oma juttunsa, kuinka pystymme sovittamaan omat näkemykset yhteen kumppanin kanssa, minkälaiset arvomaailmat omaamme ja onko tulevaisuuden näkymät samalla suunnalla vai ei. Keskustelutaidot ovat aina muodissa, joten suunsa avaaminen on useimmiten kannattavampaa, kuin mykkäkoulun pitäminen tai sen odottaminen, että kumppani oppii lukemaan ajatuksia.

Naiset ja miehet ovat erilaisia, mutta kysymys kuuluukin, pystymmekö ymmärtämään toisiamme eroista huolimatta? Olkoon vuosi 2019 rakkaudentäyteisempi, kuin edelliset. Rakkauden mukana tulee onnellisuus - joten loppuun voinkin todeta, että mitä enemmän rakastamme, sitä onnellisemmaksi tämä pieni kansa tulee. Suosi suomalaista, rakasta kotimaista.



1 kommentti: