Suomi, kutsumattomien vieraiden maa

Oma, rakas kotini.

Pelkkä katto tai seinät eivät tee sinusta kotiani - olet niin paljon enemmän. Olet täynnä muistoja. Iloa, surua, vihaa, naurua ja kyyneliä. Sydänsuruja ja niitäkin suurempaa rakkautta. Ystäviä ja yksinäisyyttä. Pitkiä puheluita, pitkiä hiljaisuuden hetkiä. Kiirettä, liian myöhään valvomista. Tavotteita ja paljon tulevaisuuden suunnitelmia. Hyviä yöunia, kiireettömiä aamuja, lämpimän peiton alla makoilua. Kahvin tuoksua aamuisin, pohjaan palanutta kaurapuuroa.

Kotini. Siellä olen turvassa. Paikka, jossa minä päätän, kuka astuu kynnyksen yli - vai astuuko kukaan.

Suomi on kotimaani. Minun ja miljoonien muiden suomalaisten koti.

Kotimaani, jonka yhtenä tärkeimmistä tehtävistä oli pitää minut ja muut suomalaiset turvassa. Kokemus turvallisuudesta muuttui täysin, kun kotimaamme kynnyksen yli alkoi astella tuhansia kutsumattomia vieraita.

Turvallisuudentunne on kokonaisuus. Meille painotetaan sitä, kuinka emme saisi pelätä. Pelko nähdään normaalin itsesuojelunvaiston sijaan ennakkoluulona: unohtamatta hienoa hashtagia #meilläonunelma. Keinotekoiset unelmat eivät poista pelkoa, vaan sen sijaan vähättelevät sitä. Pelko on terve reaktio, kun koemme jotain meitä tai läheisiämme uhkaavaa.

Meitä pyydettiin ymmärtämään ja olemaan kärsivällisiä. Näkemään tulijat voimavarana tälle maalle ja opettamaan, kuinka täällä toimimme. Kun tulijoiden määrä ja kansallisuus alkoivat näkymään tilastoissa, oli helppo syyttää kantaväestöä kotiuttamiseen vaikuttaneesta yleisen rasistisesta ilmapiiristä. Mutta tilastot eivät ole rasistisia.

En tiedä ketään, joka päästäisi kotiinsa tuntemattoman, saati sellaista, joka ei voisi todistaa henkilöllisyyttään. Siksi onkin käsittämätöntä, että rajan yli kävellyt tuhansia ihmisiä pelkällä omalla ilmoituksellaan.

Jos minä en päästä kotiini ketä tahansa, miksi Suomen pitäisi?

Suomalaisia tappava kansantauti: Yksinäisyys

Kirjoitus julkaistu Perussuomalaisten Nuorten Rahvas lehdessä:


Kun toiselle yksin oleminen on nautinto, itse valittu hetkellinen ajanvietto oman itsensä kanssa, yksinäinen ihminen joutuu tahtomattaan itsensä ainoaksi ystäväksi.

ATH-tutkimuksen mukaan noin 20 % Suomen aikuisväestöstä tuntee itsensä yksinäiseksi joskus, 10 % sen sijaan usein. Yksinäisyys on sinänsä hankala aihe käsitellä, sillä se on todella henkilökohtainen kokemus itsestään, ympäristöstä ja sosiaalisesta kanssakäymisestä muiden kanssa. Ihminen on laumaeläin, joka hakee luonnostaan hyväksyntää ja yhteenkuuluvuutta ympäristöstään. Yksinäisyys nähdään ja jopa koetaan yksinäisen itsensä syyksi, joka lisää tunnetta epäonnistumisesta.

Yksinäisyyttä on monenlaista, eikä yksinäinen ihminen ole tunnistettavissa ulkoisten seikkojen perusteella. Ihminen jolla on satoja Facebook-kavereita, monta sisarusta ja työpaikka, voi olla yksinäisempi kuin luulemmekaan. Puhelin voi olla täynnä yhteystietoja, muttei yhtäkään sellaista numeroa, johon voisi avun tarpeessa soittaa. Luottoystävät ovat kaikonneet tai niitä ei ehkä ole koskaan ollutkaan. Viikon ainoat keskustelut käydään kaupan kassan kanssa, joka kysyy laitetaanko pakasteet pieneen pussiin. Yksinäisyyden jatkuessa ihmisen on päivä päivältä vaikeampaa löytää takaisin muiden luokse.

Vaikka yksinäisyys ei ole sairaus eikä se voi tarttua, se on silti osittain periytyvää - jopa tappavaa. Sitä on kuitenkin helpompi ennaltaehkäistä kuin torjua. Yksinäisyyden kroonistuessa on vaarana, että ihminen katoaa yhteiskunnan piiristä jääden sille tielle.

Kun perheen merkitys yhteiskunnassa vähenee, varsinkin nuoriso turvautuu ystäviin elämän kriisitilanteissa. Kun ystäviä ei ole, tärkeiden sosiaalisten suhteiden puutteen aiheuttaman tyhjiön täyttää ahdistus. Yksinäisyyden kroonistuessa mukaan tulevat helposti mielenterveysongelmat, erilaiset riippuvuudet, päihteet ja tuhoisat ajatukset itseään ja muita kohtaan. Miksi joku muu saa tuntea onnea? Miksi elää, jos ketään ei kiinnosta olemassa oloni?

Naiset kokevat yksinäisyyttä hieman enemmän, kuin miehet. Parisuhteessa tai avioliitossa elävä voi kokea yksinäisyydeksi henkisen yhteyden tai kosketuksen puutteen. Miehillä parisuhde helpottaa yksinäisyyttä, kun naiset sen sijaan kokevat yksinäisyyttä myös parisuhteen aikana. Parisuhteet koetaan lähtökohtaisesti kumppanuudeksi, jossa saa kokea läheisyyttä, rakkautta ja luottamusta. Entä sitten, jos heräätkin joka aamu kumppanisi vierestä, mutta et silti muista, milloin hän olisi koskettanut sinua viimeksi? Tai millon olisit saanut koskettaa kumppaniasi, ilman että olet tullut torjutuksi?

Parisuhteen päättyminen eroon tai puolison kuolemaan on merkittävä yksinäisyyden aiheuttaja. Eron sattuessa varsinkin keski-ikäiset miehet jäävät helposti yksin. Kun puolisoa ei enää ole, katoaa ystäväpiirikin. Naiset sen sijaan kokevat yksinäisyyttä eniten ikääntyneenä, mahdollisen puolison menehtyessä.

Taloudellinen tilanne voi myös aiheuttaa yksinäisyyttä. Kun elät kädestä suuhun, et voi käyttää rahaa mihinkään ylimääräiseen. Ystäväsi viettävät ravintolailtoja ja käyvät lätkämatseissa, kun sinä joudut automaattisesti kieltäytymään. Ehkä voit sanoa suoraan, ettei sinulla ole rahaa. Tai sitten teet kuten monet muutkin: vetoat muihin menoihin ja kiireisiin, koska häpeät liikaa tunnustaa, ettei sinulla ole varaa. Sosiaalinen piirisi pienenee jokaisen kieltäytymisen jälkeen ystävä kerrallaan, koska kukaan ei jaksa pyytää toistuvasti ihmistä mukaan, jolla tuntuu olevan aina jotain parempaa tekemistä.

Merkittävin osa yksinäisistä painottuu iäkkäisiin ihmisiin. Lapset tai lapsenlapset eivät käy katsomassa, jos niitä edes on. Ystäväpiiristä moni on ehkä menehtynyt tai kärsii muistisairauksista. Terveyskeskukseen varataan aika lonkkakipujen vuoksi, vaikka todellisuudessa kipu kumpuaa sielua raastavasta yksinäisyydestä, joka sattuu. Kymmenen minuuttia vastaanotolla voi saada edes hetkellisesti tunteen, että joku välittää.

Liikuntarajotteisena vanhuksena olet sidottuna kotiisi, eikä ketään kiinnosta, oletko käynyt ulkona kolmeen kuukauteen tai makaatko lattialla kaatuneena. Surullisimmat tapaukset ovat niitä, kun vanhus on menehtynyt omaan kotiinsa ja tämä huomataan vasta naapurien tehdessä valituksen rappykäytävään levinneestä hajusta. Kenellekään ei toivoisi sitä kohtaloa.

Yksinäisyys kasvattaa ennenaikaisen kuoleman riskiä jopa 45 prosentilla - kuinka monen suomalaisen pitää vielä kuolla siihen?

Muutama sana rakkaudesta

Oli vuosi 2012, jossain päin Suomea. Istuimme pitkän pöydän ääressä, noin viidentoista henkilön kesken ravintolassa, jossa oli hämärä valaistus. Seurueeseen kuului ystäviä, tuttuja ja hetkeä aiemmin tavattuja henkilöitä. Olimme juuri saaneet eteemme pääruoat, kun keskustelun teemaksi tuli rakkaus ja rakastuminen.

"En ole varma, olenko koskaan ollut rakastunut", minua ja ystävääni vastapäätä istunut nuori mies tokaisi.

"Mitenkä niin et ole varma?" ystäväni kysyi. "Rakastumista voi verrata orgasmiin. Jos et ole varma, oletko koskaan saanut orgasmia, et ole sitä saanut. Sen kyllä tietää, kun sellaisen kokee. Sama juttu rakastumisen suhteen", ystäväni jatkoi.

Nuori mies meni hämilleen. En muista kuinka keskustelu jatkui tuosta, mutta vertauskuva jäi ikuisesti mieleeni.

Suomessa on viime aikoina puhuttu paljon syntyvyydestä. Siitä, kuinka tähän maahan syntyy vuosi vuodelta vähemmän lapsia - onhan syntyvyys jatkanut laskuaan jo seitsemän vuotta putkeen. Kun Antti Rinne kehoitti toissa vuonna kansaa ryhtymään synnytystalkoisiin, naiset alkoivat julistamaan kohturauhaa. Vaikka jokaisella naisella on täysi oikeus päättää omasta lisääntymisestään, meidän olisi tärkeää tarkastella syntyvyyden vaikutuksia kansantaloudellisesta näkökulmasta (ilman, että keskustelu menee pakkosynnyttämisestä puhumiseen).

Silti syntyvyyskeskustelusta jää tärkeä osa keskustelematta - kaikki tietävät, että lisääntymiseen tarvitsee naisen ja miehen. Mutta miten voimme puhua lisääntymisestä, jos emme ensin ole puhuneet suomalaisten pariutumisesta?

Noin kaksi kolmasosaa täysi-ikäisistä suomalaisista ovat parisuhteessa. Sinkkuihmisistä puolet haluaisi itselleen parisuhteen. Sinkkumiehiä on eniten nuorissa, kun taas sinkkunaisten osuus painottuu iäkkäisiin. Jos mietitään lastenhankintaa, naisilla tulee väkisinkin ikä jossain vaiheessa vastaan, vaikka lapsia haluaisikin. Miehillä lapsettomuus liittyy useimmiten siihen, ettei kumppania löydy. Tilastollisesti parisuhteen ulkopuolelle jää useammin korkeasti koulutettu nainen ja kouluttautumaton mies. Nämä taas ovat ryhmiä, joiden tiet eivät kohtaa tosielämässä - ainakaan niin, että kohtaamisista kehittyisi mitään, mitä edes etäisesti voisi kutsua rakkaudeksi.

Ihmisillä on luonnollinen tarve haluta parisuhdetta, läheisyyttä ja kumppanuutta - sisältyi siihen lapsia tai ei. Nykyajan deittailumaailmassa on kuitenkin vaikea erottua edukseen, varsinkin kun treffipalstojen ja Tinderin kautta arviointi perustuu lähes poikkeuksetta ihmisen ulkoiseen olemukseen. Kirjoitat itsestäsi mukahauskan kuvauksen, johon joku uskoo - tai sitten ei. Toki virtuaalimaailman ulkopuolellakin ensiarvioinnit toisesta tehdään ulkonäön perusteella, mutta todellisessa maailmassa kahden ihmisen väliseen kanssakäymiseen ja mahdolliseen lopputulokseen on paljon enemmän vaikutusmahdollisuuksia (niin hyvällä, kuin pahalla). Vilkaisut, elekieli, huumori. Keskinäinen kemia ja se selittämätön tunne vatsanpohjassa, kun katseet kohtaavat sekunnin pidempään, kuin alunperin oli tarkoitus.

Rakastuessa onnellisuushormoni oksitosiinin määrä elimistössä lisääntyy, kuten myös adrenaliinin ja stressihormoni kortisolin. Sydämentykytyksiä, toivoa, ruokahaluttomuutta ja unettomuutta. Rakastuminen on yksi maailman ihanimmista ja pelottavimmista tunteista. Kuinka ihminen voikaan samaan aikaan olla niin onnellinen, mutta silti maailman epävarmin.

Parisuhdemarkkinoilla ihmisten vaatimukset ovat koventuneet. Ne asiat, mitkä ovat joskus tehneet ihmiset onnellisiksi, eivät enää ole riittäviä. Ulkonäkövaatimusten lisäksi monen muunkin asian pitää näyttää hyvältä; koulutushistorian, ansioluettelon, työpaikan. Oikeanlaiset harrastukset, joita ei kuitenkaan saa olla liikaa. Mukava perhe ja kaverit. Kotityöt tehdään puoliksi, oli kumppani töissä 8 tai 16 tuntia päivässä.

Haluammeko elää nuoruutta loputtomiin vai pelkäämmekö me vain sitoutumista? Vai olemmeko nostaneet kriteerimme liian korkealle, jolloin väärin täytetty tiskikone voi niin sanotusti olla se viimeinen niitti? Odotammeko aivan liikaa parisuhteilta? Onko kukaan tarpeeksi hyvä juuri sinulle?

Sinkkuelämää ja lapsettomuutta ihannodaan nykyään paljon. Puhutaan vapaudesta, päätäntävallasta, itsenäisyydestä. Matkustelusta, juhlimisesta ja pitkistä aamuista. Kuinka yli kolmekymppiset eivät vieläkään ole valmiita asettumaan aloilleen, parisuhteesta tai perheen perustamisesta puhumattakaan. Koskaan ei ole oikea aika, mahdollinen työllistyminen rajoittuu pätkäduuneihin ja opiskelualoja vaihdetaan, kun ei vieläkään tiedetään mikä minusta tulee isona. Elämä ja tulevaisuus tuntuvat olevan nuorille liian epävarmoja. Toisinaan parisuhteisiin ja vakiintumiseen liitetään liikaa negatiivisia mielikuvia ja tuntemuksia - ehkä myös kokemuksestakin.

Ihmisten odotukset, toiveet ja vaatimukset eivät tunnu kohtaavan. Turhia lupauksia, ehkäpä suuria kuvitelmia. Parisuhteista tulee valtataisteluja. Käydään vaihtokauppaa omista menoista ja unohdetaan, että jokaisella tulisi olla parisuhteen lisäksi oma elämä, jota elää. Kenenkään henkilökohtaisen onnellisuuden ei myöskään tulisi olla riippuvainen siitä, tekeekö kumppani hänet onnelliseksi.

Haemme tasa-arvoista parisuhdetta, vaikka todellisuudessa tasa-arvoisen parisuhteen ei tarvitse tarkoittaa sitä, että molemmat vievät roskia yhtä paljon tai imuroivat yhtä usein. Parisuhteen toinen osapuoli voi tehdä paljon enemmän, ilman että toinen ei edes tajuaa asiaa. Mielestäni tasa-arvoinen parisuhde on sitä, että suhteen molemmat osapuolet osallistuvat arkeen yhtä paljon. Tapoja sen sijaan on yhtä paljon, kuin pariskuntiakin. Jos toinen osapuoli tekee pidempää päivää töissä, toisella osapuolella on yleensä luonnollisesti enemmän aikaa tehdä kotitöitä. Se kumpi tienaa enemmän, osallistuu yhteisiin kuluihin prosentuaalisesti enemmän. Yhteiseen arkeen osallistuminen voi siis tarkoittaa myös sitä, että toinen yksinkertaisesti tuo enemmän rahaa talouteen.

Ihmisillä olisi myös opettelua sen suhteen, että erilainen tapa toimia on tosiaan erilainen, eikä automaattisesti väärä. Jokaisen oma suhtautuminen arkeen, kotitöihin, omiin ja toisen menoihin, seksiin ja läheisyyteen vaihtelee sen mukaan, mitä pitää milloinkin tärkeänä. Se onkin oma juttunsa, kuinka pystymme sovittamaan omat näkemykset yhteen kumppanin kanssa, minkälaiset arvomaailmat omaamme ja onko tulevaisuuden näkymät samalla suunnalla vai ei. Keskustelutaidot ovat aina muodissa, joten suunsa avaaminen on useimmiten kannattavampaa, kuin mykkäkoulun pitäminen tai sen odottaminen, että kumppani oppii lukemaan ajatuksia.

Naiset ja miehet ovat erilaisia, mutta kysymys kuuluukin, pystymmekö ymmärtämään toisiamme eroista huolimatta? Olkoon vuosi 2019 rakkaudentäyteisempi, kuin edelliset. Rakkauden mukana tulee onnellisuus - joten loppuun voinkin todeta, että mitä enemmän rakastamme, sitä onnellisemmaksi tämä pieni kansa tulee. Suosi suomalaista, rakasta kotimaista.