Se oli tiistai-ilta, kun keräsin voimia jaksaakseni mennä suihkuun. Olin ollut kaksi päivää sairaslomalla, enkä ollut poistunut kotoa kuin ulkoiluttaakseni koirat. Olin käytännössä vain nukkunut tapahtuneen jälkeen ja se vähäinen aika mitä olin hereillä, itkin. Jos sunnuntaina tapaamaani päivystävää lääkäriä oli uskominen, seuraavana päivänä pitäisi yrittää mennä töihin.
Kaikki tapahtui helmikuussa, lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Lunta oli satanut erityisen paljon ja sitä satoi koko ajan lisää. Takana oli mukava ilta joka päättyi siihen, kun juoksen minuun kohdistuneen pahoinpitelyn jälkeen yksityisasunnosta ulos. Liukastelen lumihangessa ja näppäilen puhelimeen hätänumeron, josta vastaa ystävällinen naishenkilö samantien: muutaman kysymyksen jälkeen hän kertoo, että poliisit ovat matkalla. Seisoin kadun varressa talviyönä ja hätäkeskussoiton jälkeen soitin siskolleni. Minulla oli vaikeuksia kertoa hänelle tapahtuneesta, sillä itkeminen sai hengitykseni sekaisin.
Toisinaan olin miettinyt ketkä olisivat niitä henkilöitä, joille soittaisin hätätilanteessa. Tämä vain todisti sen, että siskoni ainakin oli yksi heistä. Sillä hetkellä en kertaakaan miettinyt voisinko tai uskaltaisinko soittaa, vaan valitsin automaattisesti siskoni numeron. Poliisit tulivat paikalle nopeasti ja tilanteen päätyttyä soitin itselleni taksin ja lähdin kotiin.
Istun taksin kyytiin ja itkun keskeltä saan kerrottua kotiosoitteeni. Taksia ajaa keski-ikäinen suomalainen mies, joka kysyy tuttavallisesti miksi itken. Hävettää kertoa, että minut on juuri pahoinpidelty. Häpeä oli sillä hetkellä pienin murheeni, joten kerron hänelle asian juuri siten kuin se oli. Taksikuski oli pitkään hiljaa, kunnes sanoo jotain, mitä en kuule. Keskityn vain siihen, että saisin itkemiseltäni hengitettyä. Maksan matkan ja taksikuski toivottaa hyvää jatkoa.
Naapurissa asuva siskoni tulee luokseni ja vie minut eteisestä istumaan. Istun keittiöni pöydän ääreen vihreä talvitakki päällä, olihan siihen aikaan pakkasta. Päällimmäinen ajatukseni on se, etten saa henkeä. Itken, enkä pysty kontrolloimaan hengitystäni. Aivan kuin olisin hukkumassa, haukon henkeä niin nopeasti kuin pystyn ennenkö happi loppuu. Siskoni tuo minulle lasin kylmää vettä ja käskee juomaan sen, että hengitykseni tasaantuisi. Teemme rikosilmoituksen netin kautta, mutta sen täyttäminen tuntuu ikuisuudelta. Kun selostan tapahtumia, joudun ottamaan taukoja, sillä itkeminen ja tunne hapen loppumisesta sekoittavat puhettani. Lopulta riisun talvitakkini ja päällysvaatteet ja menen sänkyyn. En saa nukahdettua moneen tuntiin, vaikka olin valvonut reippaasti yli vuorokauden putkeen. Olen jonkinlaisessa valmiustilassa, eikä kroppani anna minun nukahtaa, kun odotan vaistomaisesti uutta hyökkäystä. Tuijotan kattoa, sydämeni hakkaa tuhatta ja sataa ja yritän miettiä mitä ja miksi minulle tapahtui niin kuin tapahtui.
Veljeni kyyditsee minut myöhemmin samana päivänä päivystykseen. Kysyn itseltäni moneen kertaan, miksen osannut tai pystynyt puolustautumaan. Entä jos lääkäri kyseenalaistaisi kaiken kertomani? Kysyisi, miksi edes päädyin koko tilanteeseen? Eihän kukaan järkevä ihminen antaisi itselleen tehdä mitään tuollaista.
Odotan pääsyä lääkärille ja tuntuu kuin jokainen odotushuoneen ohitse kulkeva ihminen tuijottaisi minua. Itken hiljaa ja toivon, että pääsisin pian lääkärille. Minut ottaa vastaan ystävällinen naislääkäri, joka kysyy, miten voi olla avuksi. Kerron tapahtuneesta ja lääkäri tutkii minut tarkasti sekä pyytää poikkeuksellisesti henkilöllisyystodistustani "Jos ja kun poliisi haluaa lisätietoja, minun on pitänyt tarkastaa henkilöllisyytesi". Näytän ajokorttiani ja lääkäri kirjaa tiedot ylös. Lääkärin mielestäni en saisi jäädä kotiin, vaan pitäisi yrittää rohkeasti mennä töihin keskiviikkona, eli muutaman päivän päästä. "Jos jäät kotiin, et pääse sieltä enää pois. Sillä ei ole väliä, pystytkö tekemään töitä, kunhan pääset ihmisten ilmoille. Pelko tekee tässä tilanteessa enemmän haittaa, kuin fyysinen kipu".
Lääkärikäynnin jälkeen perun seuraavan viikon kokoukset ja tapaamiset. Kuinka aiemmin niin tärkeät asiat voivatkaan menettää merkityksensä niin nopeasti? Soitan illalla pomolle ja kerron, etten ole tulossa töihin seuraavana päivänä.
Takaisin tiistai-iltaan. Kylpyhuoneessa riisun vaatteet ja tuijotan itseäni peilistä. Huomaan kädessäni mustelman, sitten toisen. Naamassani on raapimisjälkiä. Alan laskemaan ruhjeita. Aivan kuin katsoisin jonkun vieraan ihmisen vartaloa. Mustelmat tuntuvat olevan jonkun muun mustelmia, koska en osaa tarkalleen sanoa, mikä aiheutui mistäkin iskusta, nyrkistä tai potkusta. Vartaloni katsominen saa minut kuitenkin vain ajattelemaan entistä enemmän, kuinka heikko olenkaan. Fyysisesti ja henkisesti vahva ihminen olisi estänyt tämän - sellainen ihminen, mitä minä en siinä tilanteessa ollut. En muista, että olisin ikinä ollut niin pettynyt itseeni, kuin sillä hetkellä olin.
Keskiviikkoaamuna pelottaa nousta sängystä ja herään ennen herätyskelloa. Oikea käteni ei liiku kunnolla ja olkapääni särkee. Yritän keskittyä ajattelemaan järkevästi - olinhan asennoitunut niin, että minun pitää lähteä liikenteeseen. Etsin kaapista housut ja pitkähihaisen paidan päälleni, että saan mustelmat piiloon. Katson eteisessä henkarista roikkuvaa, Lontoosta ostettua vihreää talvitakkiani. Lempitakkini huppu oli revennyt pahoinpitelyn yhteydessä ja nyt tuo sama takki pitäisi pukea päälle, kun lähden ovesta ulos. En voinut koskaan kuvitella, kuinka ahdistavan olon yksi vaatekappale voisikaan tuoda. Aivan kuin olisin pukenut päälleni jotain, mikä kertoo muulle maailmalle, mitä minulle oli tapahtunut.
Lunta oli satanut lisää tiistain ja keskiviikon välisen yön aikana, eikä aurauskalusto ollut ehtinyt vielä kotikulmilleni. Tapahtumien aikaan olin siskoni kanssa samassa työpaikassa ja kuljimme työmatkat yhdessä. Ilman häntä olisin tuskin koskaan lähtenyt töihin, sillä muiden ihmisten kohtaaminen tuntui ylivoimaiselta. Käynnistän auton ja ajan ulos autohallista - kunnes muutaman metrin ajettuani auto jää hankeen jumiin. Auto ei liiku eteen, eikä taaksepäin. En pysty käsittelemään vastoinkäymisiä millään tavalla. Aivan kuin henkinen puoleni olisi saanut tuplasti pahemmin turpaan, mitä kehoni sai. Normaalisti etsisin aktiivisesti ratkaisua ilmenneeseen ongelmaan, mutta siinä hetkessä olin valmis jättämään auton keskelle tietä ja lähtemään kotiin - jokainen epäonnistumisen tunne tuntui olevan sillä hetkellä liikaa ja muistuttavan minua siitä, kuinka epäonnistunut yksilö olenkaan. Onneksi kaksi paikalle sattunutta ystävällistä naapuria auttaa autoni takaisin liikenteeseen.
Pääsen töihin. Menen keskustelemaan tapahtuneesta kahden lähiesimieheni kanssa. Pomoni kanssa sovimme, että kerromme lähimmälle työtiimille tapahtuneesta. Koin sen olevan helpompaa - näkyihän minusta kilometrin päähän, etten todellakaan ollut kunnossa. Kun pomoni puhuu työkavereilleni, pystyn vain tuijottamaan lattiaan. Aivan kuin olisin häpeän valokeilassa. Kaksi työkaveriani alkavat itkemään kuullessaan tapahtuneesta ja tulen lähinnä vain vihaiseksi - minunko pitäisi yhtäkkiä muuttua myös lohduttajaksi?
Tuijotan tietokoneen ruutua puoleen päivään saakka, ilman että olin tehnyt sekuntiakaan oikeasti töitä. Tunnuin käyväni tapahtumia läpi pääni sisässä aina uudestaan ja uudestaan ja ennen niin merkityksellinen ja rakastamani asia kuin työ tuntui mitättömältä. Työkaverini halusivat antaa minulle tilaa, mutta samalla se tarkoitti sitä, ettei kukaan oikein halua ottaa minuun kontaktia, saati katsoa minuun päin. Kahvitauolla otan osaa keskusteluun, mutta alan kesken lauseen itkemään, jolloin työkaverini kääntävät katseensa pois minusta. Yhtäkkiä en osannut enää hallita tunteitani ja minusta oli tullut hahmo, jonka läsnäolo aiheutti lähinnä vain kiusaantumista muissa ihmisissä. Mietin päivystävän lääkärin sanoja kotiin jäämisestä, mutta koin olevani vain taakkana työpaikalla ja pohdin, jos kuitenkin vain jäisin kotiin, etten aiheuttaisi lisää kiusallisia hetkiä. En halunnut olla vaivaksi kenellekään.
Mietin, että tässäkö tämä sitten oli. Iloinen, temperamenttinen ja sosiaalinen luonteeni oli vaihtunut yhtäkkiä puolustuskyvyttömään ja säälittävään olemukseen, joka yritti vain selviytyä päivästä, minuutti kerrallaan. Pettymys nousi taas voimakkaana itseäni kohtaan.
Kun työpäivästä oli kulunut vain puolet, totesin etten pärjää itseni kanssa. Aivan kuin kehoni olisi ottanut valtaan joku muu kuin minä. Soitan työterveyshuollon asiakaspalveluun ja jätän soittopyynnön omalle työterveyslääkärilleni. Hän soittaa iltapäivällä ja pyydän häntä lukemaan potilaskertomuksen sunnuntailta. Kerron olevani töissä, mutta tuntuu etten pysty tähän. En olisi uskonut itsestäni, että olisin koskaan pyytämässä keskusteluapua itselleni. Ensimmäistä kertaa elämässäni koin kuitenkin helpottavan tunteen: annoin itselleni luvan olla heikko. Lääkäri katsoo vapaita aikoja psykologeille ja pahoittelee, ettei saa varattua enää tälle päivälle aikaa, mutta seuraavalle päivälle saisi ajan. Pienen hetken tunnen olevani etuoikeutettu, sillä hyvän työterveyshuollon ansiosta nopea keskusteluavun saanti oli mahdollista.
Puhelun jälkeen kävelen kahvikoneen ohi ja työkaverini kysyy, mitä kuuluu. Hän ei tiennyt tapahtuneesta, eikä osannut odottaa kysymykseen liittyvää valtavaa tunnepurkausta. Vastatessani purskahdan itkuun: "Paskaa. Ihan paskaa". Kun kerron tapahtuneesta, työkaverini yllättäen kertoo, että hänetkin on pahoinpidelty vuosia sitten. Hänen seurassaan itkeminen ei tuntunutkaan yhtäkkiä niin hävettältä. Tämän jälkeen toinenkin työkaverini liittyy keskuteluun ja kertoo myös saman: hänetkin on pahoinpidelty aikoinaan. Molemmat tarjoavat kuunteluseuraa, jos halusin keskustella tapahtuneesta. Ensimmäistä kertaa työpäivän aikana koin, etten ollut ainakaan heille taakka tai kiusallisia tilanteita aiheuttava.
Kotiin päästessäni olin uskomattoman väsynyt. Nukuin koko illan, heräsin ulkoiluttamaan koirat ja menin takaisin nukkumaan.
Järkevänä ihmisenä ymmärsin, miksi minun haluttiin lähtevän kotoa ja tulevan töihin. Sillä hetkellä järki, itsesuojeluvaisto ja henkinen hyvinvointini eivät kuitenkaan löytäneet keskusteluyhteyttä keskenään. Itsesuojeluvaisto ja henkinen hyvinvointi tuntuvat pelaavan peliä nimeltä sabotaasi järkeäni vastaan.
Seuraavana aamuna - torstaina - herään taas ennen herätyskelloa. Sängystä ylös, mustemat peittävät vaatteet päälle ja koirien kanssa ulos. Tänä aamuna en sentään jäänyt auton kanssa hankeen jumiin. Sen sijaan joudun toistamaan päässäni itselleni useampaan kertaan, että "pystyt lähtemään töihin". Kun saavun töihin, avaan tietokoneen ja tuijotan ruutua kaksi tuntia tekemättä mitään. Kaikki työhön liittyvä tuntuu menettäneen merkityksensä. Kello tulee kymmenen ja lähden tapaamaan työpsykologia, jolle työterveyslääkärini oli edellisenä päivänä varannut ajan.
Autolla matkan piti kestää vain kymmenen minuuttia, mutta käännyin vahingossa yhtä aikaisemmasta liittymästä ja päädyn ajamaan väärään suuntaan. Lopulta löydän takaisin reitilleni ja saavun psykologin vastaanotolle vartin myöhässä. Jännitin valmiiksi todella paljon psykologikäyntiä ja nyt totesin taas olevani pettynyt itseeni. Aivan kuin en osaisi tehdä mitään oikein, saati saapua ajoissa vastaanotolle.
Huoneen ovi on auki ja nuori miespsykologi ottaa minut vastaan. Istun nojatuoliin ja pyydän anteeksi myöhästymistäni. Alan itkemään ja tuntuu vaikealta edes aloittaa tapahtumista kertomista, sillä en tiedä mistä aloittaa. Puheeni risteilee lauantain ja sunnuntain välisen yön tapahtumista siihen, mitä sillä hetkellä tunsin, sitten edelliseen työpäivään ja takaisin pahoinpitelyyn. Psykologi kuuntelee ja kommentoi rauhallisesti aina silloin, kun annan hänelle suunvuoron. Kun aika loppuu, varaamme uuden ajan jo seuraavan viikon maanantaille, eli neljän päivän päähän.
Lähtiessäni vastaanotolta, tuntuu taas että jokainen vastaantulija tuijottaa minua. Toki naamani oli punainen itkemisestä ja talvitakkini oli edelleen rikki, mutta halusin vain päästä nopeasti takaisin autoon ja suojaan katseilta. Psykologikäynti tuntui vievän kaikki voimani ja soitan pomolle, etten pysty tulemaan takaisin töihin sinä päivänä. Lähden ajamaan kotiin päästäkseni nukkumaan, mutta lähtiessäni käännyn taas väärästä liittymästä. Ajelen tunnin ympäriinsä ja koitan etsiä reittiä takaisin kehä ykköselle. Tuntuu kuin suuntavaistoni olisi yhtäkkiä kadonnut ja tutuista paikoista ja tienpätkistä olisi tullut täysin vieraita. Kun vihdoin pääsin kotiin, ajattelen ennen nukahtamistani olevani vain niin väsynyt ja siksi sekoilevani reittien kanssa. Nukun koko loppupäivän koirien iltalenkkiin saakka ja ulkoilutuksen jälkeen menen takaisin nukkumaan.
Perjantaiaamuna sama rutiini jatkuu. Herään ennen herätyskelloa ja nousen ylös. Housut ja pitkähihainen paita mustelmien päälle, koirien kanssa aamulenkille. Töissä aamupalaverissa jättäydyn viimeiseen nurkkaan ja olen koko palaverin hiljaa, vaikka normaalisti olisin se, joka olisi eniten äänessä. Nyt yritän vain olla mahdollisimman näkymätön ja toivoa, ettei kukaan huomaa että itken. Taas. Mietin kuinka paljon ihminen voi hävetä itseään.
Alle viikon päästä tapahtuneesta jatkuva nukkuminen kääntyy päälaelleen: en saakkaan enää nukutuksi. Nukahtaminen tuntuu erityisen vaikealta, vaikka normaalisti nukahtaisin heti kun suljen silmäni. Heräilen painajaisiin monta kertaa yössä, pahimmillaan kahdesta neljäään kertaan tunnissa. Jokainen uni päättyy samalla tavalla: joku tai jokin hyökkää kimppuuni ja herään haukkoen henkeäni. Jos en herää painajaisiin, olkapääni särkee ja se pitää minua hereillä. Kroppani on stressitilassa ja sydän hakkaa jatkuvasti tuhatta ja sataa. Mietin, kuinka pitkään sydämeni jaksaa tykyttää tällä vauhdilla.
Kehoni stressitila ja jatkuva unettomuus alkavat näkymään, sillä en enää lataudu öisin. Eräänä päivänä olen poistumassa hissistä, kun naapuri avaa hissin oven yllättäen oven toiselta puolelta. Pelästyn tilannetta niin paljon, että suojaudun automaattisesti käsien taakse, kunnes tajuan, että kyse oli vain naapurista, joka oli tulossa hissiin. Töissä työkaverini kävelee eteeni nurkan takaa ja samalla tavalla suojaudun jälleen käsien taakse. Seuraavana päivänä ajan autoa, kun alkaa satamaan vettä. Laitan pyyhkijät päälle ja ajan risteykseen. Tarkastan ettei vasemmalta tule ketään ja käännän katseeni takaisin tuulilasiin. Pelästyn, irroitan kädet ratista eteeni suojaksi ja teen äkkijarrutuksen. Pelästyin tuulilasissa edestakaisin liikkuvia pyyhkijöitä. Pidän itseäni hölmönä, kunnes sama toistuu uudelleen heti seuraavssa risteyksessä. En uskaltanut pitää pyyhkijöitä päällä enää seuraavissa risteyksissä. Kaikki äkilliset, yllättävät liikkeet ja tilanteet saavat minut suojautumaan, kuin olisin jatkuvan hyökkäysuhan alla.
Ajoin auton autohalliin ja tekstasin ystävälleni, että olen sekoamassa. Istun autossa ja pohdin itsekseni, että saanko heittää omalta osaltani hyvästit huhtikuussa käytäville eduskuntavaaleille. Saako eduskuntavaaliehdokas pelätä tuulilasin pyyhkijöitä? Kauanko tämä sekopäisyys kestää? Miksei itkeminen ota loppuakseen?
Maanantaina menin taas psykologin vastaanotolle, neljä päivää ensimmäisen käynnin jälkeen. "Kaikki mitä käyt läpi, on täysin normaalia", hän sanoo. Se ei kuitenkaan tunnu siltä - päinvastoin. Elämä tuntui olevan yhtäkkiä aivan perseestä. Minä, itsevarma, temperamenttinen ja sanavalmis ihminen oli muuttunut säikkyväksi tarkkailijaksi, joka pelkää, ei uskalla avata suutaan ja vain itkee. Mitä minulle oikein tapahtui, kun en enää tunnista itseäni? Jokin on pahasti rikki, mutta kuinka korjaat, jos et tiedä missä vika on? Aivan kuin mielenterveyteni olisi heitetty rekan alle ja palasia olisi lentänyt ympäriinsä, mutta en saa koottua niitä enää kokonaiseksi.
Psykologi pyytää minua pitämään yllä ahdistuspäiväkirjaa. Siihen merkataan ahdistuksen taso nollan ja kymmenen välillä sekä tilanteet, joissa koen tai en koe ahdistusta. "Huomaat konkreettisesti sen, että ahdistuksesi tulee vähenemään ja huomaat yhtäläisyyttä tilanteisiin, joissa ahdistusta esiintyy". Noh, vihdoinkin sain jotain konkreettista. Ja koska minulla ei ollut muitakaan järkeviä keinoja, päätin kokeilla tätä.
Tapahtumista oli viikko ja yksi päivä. Tiedän - lyhyt aika, vaikkakin itselle pitkä aika olla kropassa ja mielentilassa, joita en tunnista omaksi. Aivan kuin olisin muuttunut joksikin toiseksi, enkä voinut olla varma palaanko enää takaisin omaksi itsekseni. Mieli ja kroppa tuntui kuuluvan jollekulle muulle. Kun olet tottunut toimimaan oman itsesi kanssa koko pienen ikäsi, muuttuminen yhtäkkiä täysin toisenlaiseksi on pelottavaa. En enää tiennyt ennalta kuinka reagoin eri tilanteisiin, missä ja milloin purskahtaisin itkuun. Mitkä tilanteet saisivat minut säikähtämään tai mitä pelkäisin - kaikki tuntui niin pelottavalta ja arvaamattomalta itseni mukaan lukien.
Kaikki hoki sitä samaa. Aika parantaa, anna aikaa, se ottaa oman aikansa. Tämä oli vain sattumaa, ei kukaan normaalisti pahoinpitele ketään, ei sinulle uudestaan käy näin. Ihmiselle, jonka vahvuuksiin ei kuulu kärsivällisyys, normalisoitumisen odottaminen oli erityisen tuskallista. Eniten ärsytti se, että joku muu on aiheuttanut itsessäni henkisiä ja fyysisiä vammoja, joihin en edes itse pysty vaikuttamaan millään tavalla. Joku toinen on tehnyt minulle jotain, johon mieleni ja kroppani reagoi.
Jatkuva henkinen ja fyysinen valmiustila kuluttivat valtavasti energiaa. Jostain syystä tapahtuneen jälkeen huomasin juovani päivittäin tajuttomia määriä vettä, aivan kuin olisin elänyt aavikolla tai suorittaisin päivittäin maratonia. Lisäksi muistini takkusi - olin sitten töissä tai kotona, huomasin jatkuvasti havahtuvani toisesta huoneesta ilman syytä, miksi olin alunperinkään kävellyt sinne. Mikäli hetkeksi aikaa muistin mitä olin tekemässä, kerkesin unohtamaan asian siinä ajassa, kun kävelin huoneesta toiseen. Suihkussa saatoin pestä hiukseni kolmeen kertaan shampoolla, ennenkö tajusin ettei tätä enää uudestaan tarvitse tehdä. Aivokapasitettiini tuntui olevan vain täynnä sotatilaa, joka valmisti minua seuraavaan puolustukseen. Oma käytökseni alkoi entistä enemmän pelottamaan itseäni. Kuljin kuin sumussa, enkä ollut koskaan varma olinko tehnyt jonkin asian vai teenkö sen uudestaan, koska en vain muista. Tältäkö dementia tuntuisi? En enää luottanut itseeni ja päivittäisten, arkisten asioiden hoitamisesta tuli hankalaa.
Tapahtuneen jälkeen aloin miettimään, alanko pelkäämään esimerkiksi kadulla kävellessäni. Alanko pelkäämään tuntemattomia ihmisiä tai vain yllättäviä tilanteita? Pelkäänkö varmuuden vuoksi kaikkea? Yllättäen huomasin, etten pelännyt kävellä tuntemattomien ihmisten joukossa. Pystyin istumaan metrossa rauhallisesti tai käymään ruuhka-aikaan ruokakaupassa. Se lievensi hieman olotilaani - kunnes kävelin ensimmäistä kertaa tapahtuneen jälkeen kadulla niin, että näkyvissä oli vain yksi ihminen lisäkseni. Pakokauhu alkoi iskeä ja halusin tilanteesta vain äkkiä pois. Entä jos tämä ihminen kävisikin kimppuuni? Paikalla ei olisi ketään, joka kuulisi avunhuutoni. Sama toistui useampaan kertaan, varsinkin aikaisina aamuina, kun ulkoilutin koiria. En voinut enää kävellä metsätiellä, koska sieltä oli vaikeampaa päästä pois nopeasti. Metsätiellä ei myöskään kävellyt niin paljoa ihmisiä kuin autotien vieressä, joten minun oli pakko muuttaa reittejä, joilla ulkoilutin koiriani. Minun piti suunnitella koiranulkoilutusreittini niin, että näkisin jatkuvasti ympärilläni useita eri ihmisiä, koska luotin jonkun heistä soittavan hätäkeskuskeen, jos joku tekisi minulle jotain. Tyhjillä kaduilla vilkuilin jatkuvasti ympärilleni, lähestyykö minua joku, jonka askelia en vain kuule. Seuraako joku minua? Odottaako joku kulman takana vain sopivaa hetkeä hyökätä kimppuuni? Pelko oli jatkuvasti läsnä ja se oli äärettömän kuluttavaa.
Vaikka perhe ja ystäväni olivat läsnä, en ollut koskaan aiemmin tuntenut oloani yhtä yksinäiseksi kuin silloin. Yölliset painajaiset tuntuivat astetta pelottavimmilta, kun herätessä vierelläni ei ollut ketään kertomassa, että se oli vain unta. Vaikka kärsin jatkuvasta unen puutteesta, nukahtaminen kävi jokaisen painajaisen jälkeen aina vain vaikeammaksi.
Ensimmäiset kaksi viikkoa oli kulunut tapahtuneen jälkeen. Silloin en vielä tiennyt, että vuodesta 2019 tulisi yksi elämäni henkisesti raskaimmista vuosista. Kaikesta huolimatta eduskuntavaaleihin oli kaksi kuukautta. Minun piti päättää oliko minusta vaalitaisteluun, samalla kun oma henkinen taisteluni oli vasta alkamassa.
