Sivut

21. maaliskuuta 2017

Normi perjantai


Perjantai 10.2.2017


Klo. 7.50
Työmatkalla Timo haukkui minua: Pomon tyttöystävä, läski, huora, vammanen, ruma hevonen.

Klo. 8.15
Olin edellisenä iltana värjännyt hiukseni oransseiksi. Työpaikan naulakoilla Roosa, Minna, Sara ja Henri haukkuivat hiuksiani: näytät oksennukselta, läski karvinen, hyi vittu kun noi on rumat, vaan huorilla on tollaset hiukset.
 
Klo. 8.22
Aamupalaverissa Sara, Jarkko ja Ahmed ilkkuivat (taas): Pomon tyttöystävä, ootko sä sen huora?

Klo. 8.30
Palaverin jatkuessa Jonna hakkui minua selän takana: Läski, huora, vitun vammanen koirahullu, miks sillä on se vitun vammanen koira, on se vaan niin vitun vammanen. Kulkiessaan ohitseni Jonna potkaisi minua kahdesti ja veti minua kyynärpäällä selkään.

Klo. 9.15
Kahvitauolla Henri ja Roosa tulivat sanomaan minulle: sun tukkas haisee, oot niin ruma, me hävetään kun oot meijän kans samassa työpaikassa. Oot kuin oksennus, haluutko turpaan? Mä käsken mun kaveria tulee tappaa sut. Oo hiljaa pikku huora, sä oot meijän pomon pikkuhuora, eihän kukaan muu sua huoliskaan. Eikö sulla oo rahaa oikeisiin vaatteisiin, kun pitää pukeutua tommosiin homeisiin jätesäkkeihin? Miks sä aina kiusaat meitä? Oot aina kaikille niin ilkee, vaikka kukaan ei tee sulle koskaan mitään pahaa.

Tätä jatkui koko kahvitauon ajan. Lisäksi Timo tökki minua kynällä ja haukkui, että haisen.

Klo. 10.30
Työskentelemme yhdessä työkavereideni kanssa avokonttorissa. Kun huomasin unohtaneeni työläppärini kotiin, Henri, Sara, Jarkko ja Eetu huusivat minulle.

Klo. 11.15
Töissä alkoi loppupäivän kestävä viestinnän koulutus. Joku oli vienyt Eetun kengät tuolilleni, jonka takia Eetu tuli huutamaan minulle, miksi olen varastanut hänen kenkänsä, samalla sylkien päälleni.

Kouluttaja antoi minulle tehtäväksi kirjoittaa fläppitaululle, mutta Rami tuli tönimään minut pois.

_____________________________________________________

Uskoisitko, että tämä teksti on suoraan helsinkiläisen, 31-vuotiaan naisen normaalista työpäivästä? En minäkään. Teksti kuulostaa liian sekopäiseltä ollakseen totta. Jos aikuiset ihmiset harrastaisivat mainitunlaista touhua - oli se sitten työpaikalla tai vapaa-ajalla - siitä olisi tehty ajat sitten rikosilmoitus tai vähintäänkin puututtu asiaan työpaikalla.

Valitettavasti tämä teksti on ote helsinkiläisen, ala-astetta käyvän tytön normaalista koulupäivästä.

Kutsutaan häntä vaikkapa Mariaksi.

Päivät ovat vaihtelevia; tämä päivä oli hieman parempi, joku toinen päivä on huonompi. Sen lisäksi, että Maria joutuu sietämään tätä päivittäin koulussa, hän joutuu miettimään asioita, joita meidän aikuisten ei yleensä tarvitse pohtia: Säästyisinkö tänään potkimiselta? Uskallanko kävellä kotiin koulusta? Pelko on piinaavaa. Mitä teen, jos kiusaajat tulevat samaan bussiin? Aikuiset eivät kuitenkaan puutu, vaikka jokainen bussissa oleva matkustaja kuulee, kuinka minua haukutaan huoraksi ja uhataan tappaa.

Sadat, jopa tuhannet lapset kärsivät vuosittain päivittäisestä tai viikoittaisesta solvaamisesta, uhkailusta ja kouluväkivallasta. Niistä asioista, joita me kutsumme arkisesti "kiusaamiseksi".

Marian "kiusaamista" on selvitelty jo todella pitkään opettajan, rehtorin, kuraattorin, terveydenhoitajan ja poliisin kanssa. On ollut KiVa-koulu projektia ja muuta - joka aiheutti lähinnä sen, että kiusaaminen on kiusaajien toimesta piilotettu entistä enemmän pois aikuisten silmien alta. Jos koulu ei pysty havaitsemaan kiusaamista, eivät he omien sanojensa mukaan pysty siihen puuttumaan. Kun kiusaajat ja heidän vanhempansa eivät ole asian suhteen yhteistyöhaluisia, vaihtoehtoja asian ratkaisemiseksi jää todella vähän.

Koulukiusaaminen altistaa nuoria mielenterveysongelmiin ja sen myötä sosiaaliset tilanteet, ihmissuhteet ja työllistyminen voivat olla haastavia aikuisiällä. Kasvavat ryhmäkoot sekä opettajien koulutuksen ja tuen puute asian suhteen ovat varmasti osa ongelmaa. Kuinka opettajana ratkaiset asian, jos asioista ei pahimmillaan ole mitään näyttöä (sana sanaa vastaan), koulusi ei tue sinua asian selvittämisessä ja kiusaajan vanhempien asenne on eihän meidän Eetu koskaan-tyyppistä?

Kiusaamisesta kertominen ei ole helpoimmasta päästä. Lapselta vaatii valtavasti rohkeutta kertoa, ettei kaikki ole hyvin koulussa. Kun pelottaa ja ahdistaa, eikä oikein uskaltaisi enää mennä kouluun. Mariakin lopulta uskalsi kertoa kiusaamisesta luokanopettajalle - joka sanoi Marialle, ettei hänen kannattaisi välittää asiasta. Käytännössä opettaja kertoi Marialle tuolla lauseella, ettei hänen pitäisi välittää, vaikka häntä kohdellaan huonosti. Kun Maria kertoi, että häntä potkitaan ja tönitään luokkaan mennessä, opettaja pyysi Mariaa astumaan luokkaan vasta viimeisenä; sitten kukaan ei pääsisi potkimaan tai tönimään.

Lopulta Maria alkoi oireilemaan koulun tapahtumista myös fyysisesti. Alkoi viikoittaiset migreenit, kuumeilut ja vatsakivut. Pelko ja ahdistus eivät pitkittyneinä olotiloina jääneet enää henkiselle tasolle.

Kenenkään ei pidä joutua kuuntelemaan solvauksia tai kestämään väkivaltaa. Miksi lapsille opetetaan, että kiusaaminen loppuu, kun ei välitä? Minkälaisia aikuisia näistä lapsista kasvaa, kun heille opetetaan pienestä pitäen, että heidän tulisi vain kestää huonoa kohtelua? Aivan kuin kiusattujen pitäisi vain nätisti sietää, ilman että heillä olisi oikeutta turvalliseen kouluympäristöön.

Monelle kiusatulle tilanne saattaa olla häpeällinen. Eihän kukaan haluaisi myöntää, ettei välttämättä ole yhtään kaveria tai että pelottaa tulla kouluun. Kun lapselle hoetaan tarpeeksi pitkään hänen olevan huono, tyhmä ja jollain tavalla epäsopiva, hän alkaa itsekin uskoa siihen. Lapsena viikot tuntuvat pitkiltä, puhumattakaan vuosista. Tilanne ei helpota, jos lasten ympärillä olevat aikuiset eivät ota lasta tosissaan.

Jokaisella aikuisella on velvollisuus puuttua, kun havaitsee solvaamista tai väkivaltaa. Käytännössä niin ei kuitenkaan tapahdu, ainakaan tarpeeksi usein.

Milloin väkivallasta ja uhkailusta tuli koulukiusaamista? Henkinen ja fyysinen väkivalta ovat rikoksia, eivät kiusaamista.

Kaikesta huolimatta Maria on onneksi lahjakas koulussa. Mutta kuinka pitkään Maria jaksaa, ennenkö tulee totaalinen romahdus? Sitä ei kukaan tiedä.

*Seuraavat kuvat ovat suoraan Marian kirjoittamasta päiväkirjasta, johon hän pitää kirjaa koulussa tapahtuvista asioista. Kiusaajien nimet on muutettu / peitetty Marian henkilöllisyyden turvaamiseksi. Kuvien julkaisuun on saatu lupa sekä Marialta ja hänen vanhemmiltaan. Maria etsii ensi syksyksi uutta koulua, johon hän voisi vaihtaa. Tiedätkö hyvän ala-asteen Helsingissä? Vinkkaa siitä minulle sähköpostilla osoitteeseen tyylikastapolitiikkaa@gmail.com.

**Oletko sinä koulukiusattu tai tiedätkö jonkun, joka haluaisi kertoa tarinansa? Ota yhteyttä sähköpostilla!





 




 

1 kommentti:

  1. Vaikea sanoa mitään. Tuli niin paha olo tätä lukiessa.

    VastaaPoista